Elämän parasta aikaa

Eräänä keväisenä sunnuntaina päätin viimeinkin toimia. Jo reilun vuoden olin asiaa mielessäni kypsytellyt ja johtopäätökseksi oli muodostunut kaksi erilleen kasvanutta ihmistä, joiden tulevaisuudensuunnitelmat, sekä niihin liittyvät aikataulut erosivat toisistaan kuin yö ja päivä.
Asiasta oli keskusteltu jo aikaisemmin, itketty ja naurettu, halattu ja sovittu. ”Katsotaan nyt vielä hetki.”
Oli kuitenkin tehtävä joku ratkaisu ja aamuisen auringon paistaessa silmänurkkaani sälekaihtimen punosreiän läpi, tuntui vain yksi asia luontevalta – ero.

Kun asian sai vihdoin kaivettua itsestään ulos ja muotoiltua tunnistettavaksi ääniaalloksi, sujui loppu kuin armonlaukaus. Itku tuli vasta muutaman päivän päästä. En kuitenkaan vajonnut täydelliseen epätoivoon tai tuntenut, ettei minulle olisi täällä enää mitään. Päinvastoin, uskottelin itselleni olevani mitä parhain ihminen, kaveri, ystävä – jopa rakastaja. Itsestäni riippumattomista syistä elämäni oli vain ajautunut tähän pisteeseen, josta voi joko jatkaa vajoamista tai koettaa nousta tuhkasta kuin Feeniks.

Tarpeeksi kun puhuu paskaa, alkaa siihen uskoa itsekin. Päätin siis kokeilla siipiäni sinkkuna ja kirjata parhaita muistoja ylös omaksi huviksi ja muiden kiusaksi.